PeppiElämme kummallisia aikoja. Ensin koronapandemia kuritti (ja kurittaa!) meitä useamman vuoden sairauksien, terveydenhuollon kuormittumisen, talouden ja kaupankäynnin estämisen sekä inhimillisellä tasolla pelon kautta. Tätä kirjoittaessani sota Ukrainassa on jatkunut jo pari kuukautta, ja ikävimpien arvioiden mukaan voi jatkua vielä vuosia.
Olen sillä tavalla nuori, että lamavuosista huolimatta olen päässyt elämään varsin rauhallista ja muutenkin hyvää elämää: päivähoidossa muistan kerran keittäjien olleen lakossa, mutta siitäkin me viisivuotiaat selvisimme nauttimalla poikkeuksellisesti muroja lounaaksi. Sanomattakin on selvää, että kypsemmällä iällä asia on auennut eri tavalla. Olen päässyt hoitoon sairaalaan ja lääkäriin julkiselle puolelle aina tarvittaessa (edelleen käännyn terveyskeskuksen puoleen akuutissa tilanteessa, vaikka työnantajan puolelta työterveys on ollut useamman työsuhteen aikana käytettävissä) ja opiskellut yhteiskunnan varoilla niin, että Opintopolku ja Koski pullistelevat pisteitä. Olen iloinen veronmaksaja, mutta nyt olen huolissani.
Erityisesti kasvaneet hinnat (ruoka, bensa, asuminen, energia) eriarvoistavat edelleen. Terveydenhoidossa on hoitovelkaa, jota ei ratkaista yksityisten palveluntuottajien palveluseteleillä. Luokkakokoja tulisi kouluissa rajata, jotta luku- ja laskutaito voitaisiin pitää korkealla tasolla jatkossakin, mahdollistaa jokaiselle opiskelu mahdollisimman pitkälle ja näin kehittää suomalaista innovaatiotoimintaa.
Kun alueellisesti terveydenhuoltoa viedään kauemmas, yhä useampi erityisesti heikossa kunnossa oleva kärsii: ei ole mahdollisuutta lähteä hakemaan hoitoa kymmenien kilometrien päästä tai osaamista hoitaa asioita digitaalisissa välineissä. Digitaalisen eriarvoistumisen kuilu kasvaa, vaikka tiedon valtatien kaista laajenee ja ulottuu mobiilisti jo lähes kaikkialle Suomessa.
Perheiden verkostojen voima on testattu korona-aikana. Miten voitaisiin tuoda tasa-arvoa myös niiden perheiden työelämäosallistumiseen, joiden verkostot ovat kaukana tai perheessä on vain yksi huoltaja? Nuhat, hoitopaikkojen sulut ja muut yllättävät tilanteet heilauttavat nopeasti arjen päälaelleen, erityisesti jos palkattomia päiviä joutuu käyttämään. Harmillisen usein tilanne edelleen koskee äitejä.
Oppivelvollisuusuudistuksen myötä koulupolku on yhä pidempi. Kuitenkin esimerkiksi peruskouluissa tarjottava kielivalikoima on supistunut osin valintojen myötä. Valtaosa peruskoululaisista opiskelee toisen kotimaisen kielen lisäksi lähinnä englantia. Monipuolisten osaajien maana tarvitsemme tulevaisuudessakin saksan, ranskan sekä kiinankielen osaajia.
Työurien pidentämiseen tarvitaan uusia keinoja. Uusi työnhakupalvelumalli astuu voimaan toukokuussa 2022. Sen keskiössä ovat nopeampi palveluntarpeenkartoitus, henkilökohtainen ohjaus sekä ns. nollatuntisopparilla työskentelevien velvoittaminen työnhakuun. Näen keskeisenä haasteena toimenpiteet, jotka keskittyvät työnhakijan omaan toimintaan. Tarvitsemme myös työantajapuolelle uusia avauksia, joilla esimerkiksi pitkäaikaistyöttömien, yli 55-vuotiaiden sekä osatyökykyisten palkkaaminen tulee yhä useammalle työnantajalle houkuttelevaksi vaihtoehdoksi. Toki myös työvoimapula voi toimia sopivana motivaattorina. Työelämää tulee kuitenkin tarkastella: yhä useampi työelämään astuva nuori aikuinen kärsii jaksamisen haasteista, fyysisistä vaivoista tai kokee työelämään kiinnittymisen haastavaksi vähäisellä työkokemuksella. Heidän haasteitaan ratkaisemalla voisimme ratkaista useita muitakin työelämään liittyviä hikkauksia.
Tulevaisuuden rakentaminen ja rauhan rakentaminen ovat molemmat aktiivisia töitä. Emme voi tuudittautua aiempien aikojen onnistumisiin vaan tekemillämme valinnoilla ja toimilla teemme tulevaisuuden kilpailukykyistä ja menestyvää Suomea – sitä Suomea, jossa meidän kaikkien on hyvä elää yhdessä. Rauhaa teemme valitsemalla empatian ja oppimalla erilaisuuden kunnioittamista entistä enemmän. Suomessa tulee olla mahdollisuus jokaiselle elää ja kehittyä rauhassa.
